"Käsikirjoituksesta tulkinnut ja varovasti ymmärryksensä mukaan
         nykykieltä kohden muokannut Pyhäjärvellä Jorma Tulkku 1999"



Elias Tuoriniemi:

YKSI KAUNIS LAULU


Minä muistan ajan muinon,
ja sen kuin eilisen,
jona riemu täytti rinnan
ja ilo askelen.
Ei synti saanut sijaa
eikä murhe minussa,
vaan läksyt luettuna
menoni mieluisaa.

Teilläni oli ilo,
ruumiissa raittius.
Sielussa asui lepo
ja hyvän halaus.
Kaikki ne muinaiset pojat
oli kohta veljeni,
sisaret nuoret neijot
ja ämmät äitini.

Mä muistan kedot myöskin,
joita muinen miteltiin,
jossa ma leikit laskin
ja mieheks kiiteltiin,
ne monet pilamenot
kauniilla kesillä,
haluissa pienet perhot
ja puna poskilla.

Juonissa kavaloissa
ei mennyt mieleni,
kaikissa kumppaneissa
näin jalot veljeni.
Ei pitkät riiat tietty
eikä viat salatut,
ken korvapuustin lyönyt,
sen viha sammunut.

Ei säätyin erotusta
nähnyt niinä päivinä,
herroja halvimmista
ei erotettuna.
Parasna piettihin
se muista poijista,
ken kauimmaks löi kopin,
mainioin miehistä.

Totuuell tuomittihin
viat ja ansiot,
riihell arvattihin
nopankin nakanneet.
Sen köyhän kerjäläisen
voitollen iloittiin,
kuin hän löi kuninkaien
Ja herrain ohitten.

Kyllä valitukset kuultiin
syvämmen surusta,
jos nuhdeltiin ja luultiin
ketään kumppaneista.
Ihana oli iloni,
takaisin tulleelle
ainoan palan jaoin,
sille surullisellen.

Vaan nuoruuteni veljet:
-Ah, aikaa muuttuvaa!
Minä en teitä tunne,
Te ette minua.
Jo miehiks joutunehet
on pojat muinoiset,
Ruoista rikuuneratut,
viroista vihaiset.

Kymmentä neljä vuotta
he vaivoin eläneet,
vastaista vuoritietä
onnians ettineet.
Mitä auttaa arvomerkki,
jonka perään pyritään,
kuin syvän kylmätyikin
ja kasvot kalvetaan!


Käsikirjoitus: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjallisuusarkisto.